.

WILLIAM BOOTH - Pelastusarmeijan suuri kenraali sai 100 vuotta sitten hengellisen näyn joka todella on sydänjärisyttävä, olkaa hyvä ja siunattua jatkoa vuodelle 2017:

"Kun katselin junan ikkunasta ulos, mieleeni nousivat ohittamiemme kaupunkien ihmiset. Olivatko he tietoisia iankaikkisesta tulevaisuudestaan? Ymmärsivätkö he, miten huomaamatta ihminen saattaa elää elämänsä kapinoiden Jumalaa vastaan? Ikkunasta näin sieluni silmin heidät kaikki... miljoonat ihmiset, jotka palavat nautinnonhaluissa, juomingeissa, tansseissa remumusiikkia kuunnellen, ihmiset puuhissaan ja ahdistuksessaan, politiikassaan ja vaikeuksissaan. Torjuvina - luonnostaan torjuvina monella tavalla - ja toiset taas piittaamattomina totuudesta, jonka hyvin tietävät. Tällainen on siis näkyni:

Näin synkän ja myrskyisän meren. Mustat pilvet roikkuivat raskaina sen yllä, silloin tällöin niiden lävitse välähti kirkas salama ja hetken perästä jyrähti ukkonen - tuuli raivosi, aallot velloivat ja kuohuivat, aaltopäät syöksyivät hurjina korkeuksiin ja hajosivat hetkeksi vain noustakseen uudestaan.

Lukemattomia ihmisparkoja kellui ja ajelehti meressä. He huusivat ja kirkuivat kauhuissaan, sadatellen ja taistellen, painuen veden alle; ja kun he pulpahtivat pinnalle, kiroilu ja huuto jatkui entisellään, kunnes jotkut upposivat vaieten iäksi.

Tämän raivoisan ja synkän meren keskeltä nousi kallio, jonka valtava huippu kohosi pärskyvän meren yllä roikkuvien mustien pilvienkin yläpuolelle. Ja ympäri tätä suurta kalliota kiersi valtava laituri. Ilosta liikuttuen näin, miten monet henkensä hädässä kamppailleet ihmisparat raahautuivat myrskyävästä merestä tuolle laiturille. Ja vielä näin, miten jo itsensä laiturille saaneet ihmiset auttoivat laiturille niitä poloisia, jotka yhä vielä riuhtoivat myrskyävässä aallokossa päästäkseen turvaan.

Kun katsoin vielä tarkemmin, näin monia pelastuneita, jotka työskentelivät määrätietoisesti lankkujen, köysien ja muiden tehokkaiden apuvälineiden kanssa auttaakseen kärsiviä merestä. Siellä täällä toiset hyppäsivät vaaroista välittämättä veteen päättäen hinnalla millä hyvänsä pelastaa hukkuvia. Sitä en tiennyt kumpi teki minut iloisemmaksi - nähdä hukkuvien pääsevän lopulta kalliolle turvaan vaiko huomata toisissa sellaista epäitsekkyyttä ja sankaruutta, joka saa antamaan kaikkensa toisten pelastamiseksi.

Kun katsoin kauemmas, näin laiturilla monin tavoin ryhmittäytyneitä joukkoja. Kukin joukkio oli muodostanut oman piirin tai niin sanotun luokan yhteisen kiinnostuksen ja toiminnan mukaan. Mutta vain harvoja heistä näytti kiinnostavan muitten pelastaminen.

Eniten minua vaivasi nähdä se, miten monet niistä, jotka vain hetkeä aiemmin oli saatu pelastettua merestä, olivat jo tyystin unohtaneet koko asian. Näytti siltä kuin muisto vaarasta ja pimeydestä ei enää millään tavoin koskettanut heitä. Ja käsittämättömintä ja tyrmistyttävintä oli se, etteivät nämä ihmiset osoittaneet pienintäkään välittämisen elettä niitä kohtaan, jotka kamppailivat aallokossa epätoivoisina ja katosivat veden nieluun heidän silmiensä edessä. Siellä hukkui heidän puolisoitaan, veljiään, siskojaan, jopa heidän lapsiaan.

Tämä hämmästyttävä välinpitämättömyys ei voinut johtua siitä, että he olisivat olleet vieraita toisilleen; hehän olivat olleet samassa hädässä itsekin ja jopa puhuneet siitä toisilleen joskus. Monet kävivät säännöllisesti kuuntelemassa saarnoja ja luentoja, joissa kuvailtiin vaikuttavasti hukkuvien sielujen tuskaa.

Mainitsin jo, miten nämä eri ryhmittymät viettivät eri tavoin aikaansa laiturilla ja puuhailivat omiaan. Jotkut hamusivat rahaa yötä päivää. He kokosivat varoja lippaisiin ja kassakaappeihin.

Monet kuluttivat aikaansa kaunistamalla kukkasin kallionreunuksia, toiset maalasivat kankaita tai musisoivat, osa vaihteli alati asujaan saadakseen muiden ihailua tyylitajulleen. Jotkut istuivat ylen aikaa syömässä ja juomassa, toiset riitelivät pelastetuista ihmisistä.

Eniten minua kuitenkin kummastutti tätä katsellessa niiden puuhat, jotka Hän oli kutsunut laiturille ja jotka kuulivat Hänen äänensä, tunsivat sisimmässään että pitäisi totella - ja väittivät jopa niin tekevänsäkin - jotka vakuuttivat rakastavansa Häntä koko sydämestään, koska Hän oli heidät pelastanut ja jotka siksi ylistivät Häntä. Juuri nämä samat ihmiset olivat niin omien puuhiensa pauloissa, että heidän kiinnostuksensa riitti vain rahan säästämiseen ja omaan mielihyvään, omaan perheeseen ja tuttaviin, omaan uskoonsa ja siitä väittelemiseen. Heitä kietoi niin paljon kaipuu päästä perille, kotiin, etteivät he siksi kyenneet kuulemaan, miten se Voimallinen Olevainen, joka itse oli laskeutunut mereen, huusi heitä. Ja vaikka he olisivatkin kuulleet, eivät he olisi lähteneet liikkeelle. He eivät välittäneet. Ja niinpä ihmismassat jatkoivat vaikeroiden kamppailuaan ja hukkuivat pimeydessä heidän silmiensä alla.

Sitten näin jotakin sellaista, mikä ylitti kaiken kokemani. Jotkut näistä pelastuneista, jotka Voimallinen Olevainen oli laiturille kutsunut haluten heidät tekemään osansa hukkuvien pelastamiseksi, vain rukoilivat ja anelivat Häntä saapumaan heidän luokseen!

Jotkut rukoilivat Häntä asumaan heidän sydämiinsä ja käyttämään aikaansa vahvistaakseen heitä ja tekemään heistä onnellisempia. Toiset pyysivät Häntä hälventämään kaikki epäilyt ja kysymykset, jotka olivat nousseet mieltä vaivaamaan, kun he olivat lukeneet totuudesta, josta Hän oli heille kertonut lähettämissään kirjeissä. Jotkut rukoilivat Häntä nostamaan heidät parempaan turvaan kalliolla - niin kauas merestä, ettei se voisi enää nielaista heitä takaisin veteen. Muutamat rukoilivat Häntä antamaan sisäisen varmuuden kotiinpääsystä jonakin päivänä: koska kaikki tiesivät sen, miten varomattomasti kulkeneet olivat kompastuneet ja pudonneet takaisin kuohuviin tyrskyihin.

Katsoessaan kaihoten kotiinpäin (missä he luulivat Suuren Olevaisen olevan) he olivat huutaneet suureen ääneen:"Tule ja auta meitä!" Ja samaan aikaan Hän oli lähellä (Henkensä kautta) kaikkia kärsiviä, meressä kamppailevia luotujaan suojaten heitä käsivarsillaan, auttaakseen heidät merestä samalla katsoen niihin - oi, niin kaipaavasti mutta turhaan - jotka kalliolla huusivat huutamistaan Hänen puoleensa anoen: "Tule minun luokseni! Tule ja auta minua!"

Ja silloin minä ymmärsin kaiken. Kaikki oli selvää. Meri oli elämän meri - todellinen ja koko olemassaolon lähde. Valo, joka kirkasti totuuden, loisti Jehovan kruunusta. Ukkonen oli Jumalan vihan kaiku. Aalloissa kamppailevat ihmismassat olivat niitä tuhansia ja tuhansia sieluja, jotka tulevat eri roduista, kielistä ja kansoista.

Ja miten musta meri olikaan! Niin ja miten sekä rikkaat että köyhät, tietämättömät ja älyköt velloivat siinä samassa pulassa. Vaikka he tulivat niin erilaisista elämäntilanteista ja olosuhteista, niin yksi heitä yhdisti toisiinsa: he olivat Jumalan edessä syntisiä, heitä kaikkia sitoi synti, epäjumalien palvelu, perkeleellisten himojen orjuus, kestämättömän elämänperustan aiheuttamat monet kärsimykset.

Jos heitä ei olisi aikanaan pelastettu, hekin olisivat vajonneet alas, alas, alas... samaan kauheaan syvyyteen. Tuo pelastava kallio on Golgata, paikka jossa Jeesus on kuollut heidän edestään. Ja kallioille nostetut ihmiset olivat pelastettuja. Se, miten kukin heistä käytti voimiansa, aikaansa ja lahjojansa kalliolla, kertoo selvästi sen, millaisia Jeesuksen Kristuksen seuraajia heistä oli tullut helvetistä pelastuttuaan. Ne muutamat, jotka antoivat kaikkensa pelastaakseen hukkuvia, olivat Jeesuksen ristin sotilaita. Voimallinen Olevainen, joka heitä kutsui keskeltä raivoavia aaltoja, oli Jumalan Poika, Hän joka on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti, joka yhä kampaillen etsii hukkuvia pelastaakseen heidät kadotustuomion kauheudelta. Hänen äänensä voi kuulla kaiken remun, melun ja elämänkuohun läpi yhä kutsuen auttamaan Häntä maailman pelastamiseksi.

Ystäväni Kristuksessa, sinut on pelastettu merestä, olet kallioilla, mutta Hän on yhä synkällä merellä ja kutsuu Sinua luokseen auttamaan häntä. Lähdetkö? Näe itse. Elämän myrskyisä meri, täynnä kärsiviä ihmisiä pyrkimässä samalle kallioille, jolla itse seisot.

Nyt unohdan näkyni ja kerron sinulle yhden tosiasian - yhtä luotettavan kuin Raamatun sana, yhtä todellinen kuin Kristus joka riippui ristillä, yhtä varma kuin tuleva tuomiopäivä ja yhtä todellinen kuin taivas ja helvetti, jotka sitä päivää seuraavat.

Näe! Älä tuijota vain näkyvään - kaikki ei ole sitä, miltä näyttää. Jeesus Kristus, Jumalan Poika on Henkensä kautta kaikkien hukkuvien hädän keskellä ja kamppailee pelastaakseen heidät. Ja Hän pyytää sinua hyppäämään mereen - käymään ihan Hänen viereensä ja auttamaan Häntä pyhässä taistelussa. Hyppäätkö? Tarkoitan, polvistutko Hänen eteensä ja annat itsesi kokonaan Hänen käyttöönsä?

Ja aivan kuin mies rannalla, jos näkee toisen kamppailevan henkensä hädässä vedessä, jättää rannalle kaikki pelastamisyritystä estävät varusteensa, niin teetkö samoin sinäkin, joka rannalla vielä mietiskelet, laulelet ja rukoilet hukkuvien sielujen puolesta? Kiirehditkö pelastamaan hukkuvia sieluja, miehiä ja naisia välittämättä häpeästä, hylkäämällä ylpeytesi, muiden ihmisten mielipiteet, itsekkään ja mielihyvää etsivänrakkautesi, joka on sitonut sinua jo niin pitkään?

Näyttääkö myrskyisä meri sinusta synkältä ja pelottavalta? Epäilemättä se on sellainen. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö astuminen sitä kohti merkitsisi myös vaikeuksia, taisteluita ja kärsimystä. Sinulle se voi merkitä vielä jotain enemmänkin.

Mutta sen valon voimassa, joka nyt on läpäissyt tajuntasi, ja sen kutsun kaikuessa joka nyt soi korvissasi, ja niiden käsien edessä, jotka silmissäsi ojentuvat sinua kohti hädän keskeltä, sinulla ei ole vaihtoehtoja. Velvollisuutesi on mennä ja auttaa. Onnesi olkoon tästä lähtien siinä, kun voit jakaa kärsivien tuskaa, mielitekosi olkoon liennyttää heidän kärsimystään, kruunusi siinä, kun autat heitä kantamaan ristiään, ja taivaasi helvetin syvyydessä, josta kiiruhdat heitä pelastamaan. Mitä siis nyt teet?

William Booth